Peijakseen klo 9.30, esilääkitys klo 11 ja leikkauspöydälle omin jaloin klo 12. Kaikista eniten ehkä pelotti selkäydinpuudutuksen laitto, mutta pelko osoittautui kuitenkin turhaksi.
Kevyen ranskalaisen päiväkännin kaltaisessa leijailussa kuuntelin rakennustyömaalta kuuluvaa sahauksen-, porauksen- ja vasaroinnin ääniä. Koko operaatio oli valmis klo 15.30 ja olis voinut olla vaikka harjakaisten paikka.
Heräämössä huomasin voivani liikuttaa etenkin vasemman jalan isovarvasta minimaalisesti ja toivonkipinä siitä, että kintuissa on eloa roihahti ristiriitaisen tunnetilan liekkeihein - varvas liikkui ja paniikinomainen tunne valtasi mieltä alavartalon liikkumattomuudesta.
Yön aikana oli tunto palanut jalkoihin ja niine kinttuineni, hoitajien avustamana ja kävelypöytään tukeutuen tein muutaman metrin matkan sängyltä vessaan ja takaisin.
Kipu oli uskomaton ja polvia olisi pitänyt koukistella siinä sängynlaidalla. Keskiviikon loppu, torstai ja perjantai meni syömäti ja oksennellen. Lauantai meni liki syömäti ja invataksilla kotiutuen.
Matkalla käytiin hakemassa Tiinalta askelmittari - sitähän juuri nyt kaikista eniten tarvitsen :D sekä käytiin apteekin kautta hakemassa särkylääkkeitä ja sidostarpeita koipeen.
Kalle oli pihalla vastassa ja taksinkuljettaja kärräsi minut portaiden alapäähän urakoimaan loppumatkan ylös. Olisi varmaan katsonut, että pääsen perille asti, mutta vakuutin hänelle, että olin hyvin harjoitellut portaiden kulun sairaalassa - niin hyvin olin harjoitellut, että olin unohtanut, kumpi jalka edellä lähden liikkeelle ja ihmettelin, että miksei se jalka nyt enään nousekaan.
Kaikki karvaiset kakarani olivat onnesta soikeana mamman kotiuduttua ja Kalle oli ehkä kaikkein iloisin. Tosin Kallen ilo loppui melko lyhyeen huomatessaan, ettei minusta ollut kävelijäksi (siis koirien ulkoiluttajaksi) vielä lähimainkaan.
Harmitti Kallen kuormittaminen koiranulkoiluttamisilla ja päätin lähteä yksi kerralaan kotiutumisiltana ulkoiluttamaan koiria, vaikka tiesin Kallen tulevan sovittuna aikana. Ensimmäisenä ja viimeisenä ulkoilutusvuorossa oli Memmu. Iso koira kulki juuri rappukäytävän ohitse sillä seurauksella, ettei älämölöstä tullut loppua: puhelin, kepit, ärräpäät lentelivät ja tuskan kirvoittamat hikikarpalot valuivat pitkin otsaa. Naapuritalon nuori neito vei koiransa sisälle ja tuli jeesimään koirien ulkoilutuksessa niin, että haki ensin meiltä yhden kolmesta kotiinjääneestä ulkoilemaan ja sen jälkeen loput kaksi. Ei kehtaa naapureitakaan vaivata koirien ulkoilutusasioilla.
Maanantai koitti ja polvi ei taivu edelleenkään. Jätin soittopyynnön Peijaksen fysioterapeutille ja hän kertoi, että yleisohje polven tekonivelleikkauksen jälkeisestä kuntoutusohjeesta on lähinnä niitä potilaita varten, joilla ei ole liikunnallista taustaa. Minua kehoitettiin jättämään porraskävelyt väliin ja keskittymään polvenalueen turvotuksen laskemiseen mm. kylmähoidoin.
Kehoituksesta huolimatta piti sitten lähteä oikein kahden koiran kanssa pihalle seisomaan. Turha mainitakkaan, mitä tapahtui kun jalkakäytävää pitkin jolkotteli emäntänsä kanssa kolme pientä terrieriä. Mielestäni meidän piti poistua pikaisesti paikalta, mutta Ariel oli asiasta toista mieltä ja muilutti itsensä irti kaulapannasta.
Tällä kertaa avukseni riensi alakerran pienen valkoisen haukun emäntä, joka tuli maanittelemaan Arielia luokseen. Ariel päätti paeta tilannetta talon seinustan vierellä kasvavan pensaikon suojiin. Koiran kiinnisaamiseksi johtuneista äkkinäisistä liikkeistä johtuen polveni kiukutteli nyt enemmän kuin minään hetkeen kotiin palattuani ja ymmärsin, että en itse tulisi saamaan Arielia kiinni. Käännyin kannoillani Memmu mukanani ja suuntasin kohti ulko-ovea. Samantein Ariel pujahti avoimesta ovesta sisään ja se siitä ;)
Täytynee varmaan ihan aikuisten oikeasti nyt hyväksyä se tosiasia, että olen toistaiseksi täysin riippuvainen ulkopuolisesta avusta: koirien ulkoilutus, kaupassa käynnit, pesutupakäynnit, Kela-asioinnit ym. Ihan mukavaa on, että ystävät muistavat puheluilla kysyen vointia ja kuulumisia. Soitin kertaalleen kummallekin lapselleni toiselle ennen leikkausta ja toiselle leikkauksen jälkeen. Kumpaisestakaan ei ole sen koommin kuulunut, että edes vointia kyselisivät - tästä voi jokainen ihan oman kypsyysasteensa, kokemuksensa, tietonsa ja tunteensa valossa tehdä omat johtopäätöksensä.
Hetki hetkeltä ymmärrän entisen ihanaisen Anneli-naapurimme ratkaisua sairaalasta kotiutumisen suhteen. Anneli oli ollut leikkauksessa rintasyövän vuoksi. Kotiutumispäivä koitti ja Anneli ilmoitti hoitohenkilökunnalle, että häntä ollaan jo vastassa sairaalan aulassa. Todellisuudessa Annelia ei ollut vastassa ketään vaan hän urheasti toipilaana ja vielä täysin heikossa kunnossa matkusti raitiovaunulla kotiinsa parantelemaan haavojaan. Tapasin Annelin kalpeana kuin haamu talomme kadunpuoleisella seinustalla seinään tukeutumalla pyrkien kunnialla pääsemään kotiinsa. Annelin pojalta, hänen oman sairautensa huomioden ei voinut odottaa minkäänlaisen vastuunottoa tai tukea äidilleen, eikä Anneli tahtonut vaivata ketään ulkopuolista - ei ikävä kyllä edes ystäviään, että olisi turvallisesti kotiinsa päässyt. Näin ei saisi olla, ei todellakaan. Anneli itse oli ja on edelleen aina valmiina auttamaan kaikkia apua tarvitsevia.
Elämä on, sanonko mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti