Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa..... taas on toiveeni, tälläkertaa kyynelistä käynyt toteen. Viime perjantaina en ollut vielä varma, johtuiko tylsän apaattinen tuijotukseni ja vetämättömyyteni väsymyksestä vai masennuksesta, mutta toiveessa oli kyyneleitä, jotta olo olisi helpottunut.
Tämän aamun herätys kello 7.30 ja koirien kanssa ulos ennen päivän muuta ohjelmaa.
Toppa-asuun sonnustautuneena ja jaloissani F:n, minulle "muutaman" numeron liian isot lenkkarit, painatimme menemään turrikoiden kanssa kierrokselle. Kotiin tullessamme, ei jalkani enään jaksaneetkaan nousta epämääräisesti suunniteltuja porrasaskelmia vaan kompastuin menemään lyöden naamarini seuraavaan porrastasanteeseen. Selväähän se on ja ulkoinen habituksenikin sen jo kertoo, että lähes viisikymmentä vuotta suussani olleet legopalikat ovat olleet kovassa ja aktiivisessa käytössä eikä todennäköisesti kestä sadan kilon jysäytystä vaurioitumatta.
Hiukka teki kipeää ja jos ei olisi itkettänyt niin olisin leväyttänyt kiekkomestarin leveän hampaattoman hymyn siinä vaiheessa. Sinne kopsahti etuhammas ja ylähuuli näytti seksikkäältä kuin botoxi käsittelyn jälkeen. Siitä se elämä repesi itkuksi ja koko päivän olen ollut kuin vereslihalla.
Hammaslääkäri askarteli legot takaisin paikoilleen ja nyt voi hymyillä kuten ennenkin jos vaan hymyilyttäis.
Ihana olotila taas vähäksi aikaa. Kyllä on kokonaisvaltaisella itkemisellä mieltä ja oloa puhdistava vaikutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti