IHAN TYRMÄSSÄ

Takana SKKY:n kaivarin näyttely.  Lähdettiin seitsemän aikoihin aamulla ja kotiin tultiin hiukan ennen yhdeksää illalla.

Oli mukava taas nähdä sekä omia kasvatteja perheineen että muita kasvattajia.
Lellukka sai ERIn ja oli avonarttujen ykkönen.  Hieno pokaali tuli tuolle mölyapinalle, onneksi se on sen verran vieraskorea, että osaa kehässä käyttäytyä mallikkaasti ja liikkuu todella kauniisti - oliskohan isäänsä tullut :)

Viimeisimmän pentueen kaksi puolivuotiasta poikaa kävi näytillä.  Jerryn ympärillä riitti hyörinää ja kiinnostusta jalostuskäyttöön pojan kasvettua mieheksi.  Valitettavasti Jerryn on vaan unohdettava miehiset kotkotukset kun ei pojalta löydy kuin yksi "silikonipalli" kuten yksi kasvattaja veisteli :D  Valehtematta lähes kymmenen kasvattajaa kävi Jerryn sukukalleuksia kopeloimassa, josko sieltä kuitenkin löytyisi se toinenkin pallero.  Siinä olis moni mies ollut kateellinen Jerryn saamasta, käsinkosketeltavissa olevasta huomiosta :D

Sulo-pojalla on myös kysyntää, vaikka väriä löytyykin.  Väriä ei ole niin paljon kuitenkaan kuin Hugossa. Sulon veljet ovat valkoisia kumpainenkin, kuten myös vanhemmatkin.  Mistä lie kaukaa värit tulevat ja periytyykö ne ylipäätään jää vain kysymysmerkiksi.  Sulolla on pallit kohillaa, hyvä runko, vahva pigmentti ja suorat raajat - Sulo on tosi äijä ja harjoittelee jo kovasti mieheksi tulemista :D

Sattuipa vielä niin hauska juttu, että vieläkin naurattaa :D  Lähdin kehältä pois Lellun kehäkierroksen jälkeen ja olin matkalla teltalleni kun näin syrjäsilmällä yhden valkoisen pikkuturrikan katselevan itesäni. Samassa mietin, että hirmu tutunnäköinen ilme koiralla oli ja käänsin katseeni uudestaan koiran suuntaan.  Vasta sitten huomasin, ketä istui siinä penkillä, missä koira oli jaloissa.  Annelihan se siinä Sissin kanssa.  Siis, miten sitä voi edes unohtaa, että olin antanut Annelille pidettäväksi oman koirani :D

Siis haipakka päivä oli, haipakkaa tulee olemaan tuleva viikko ja vielä haipakampaa siitä etiä päin.

Mamma ja koirat on ihan tyrmässä ja menevät nyt yöunille, mutta sitä ennen tahdon vielä huokaista helpostuksesta ja sanoa, että ÄITI TUNTEE SUURTA HELPOTUSTA, ON ILOINEN JA ONNELLINEN.  TYTÄR TIETÄÄ MIKSI <3

TARPEETTOMANA POISSULJETTU - KUOLLUT JA KUOPATTU

Voisi luulla, että äidin ja tyttären välirikko olisi alkanut tähän päivitykseen johtaneesta kommentista.  Näin ei kuitenkaan ole.  Tätä päivitystä ja kommenttia edelsi tyttären tekemä viikon kestävä pakomatka väkivaltaisesti ja uhkaavasti käyttäytyneen poikaystävänsä luota äidin luokse.

Käytiin Porvoon poliisilaitoksella, jossa F teki rikosilmoituksen ja ihmetteli itseään, ettei ollut veljeään uskonut, että jättäisi kyseisen tyypin, koska uhkaava käyttäytyminen ei ollut ensimmäinen kerta.  Viikon pakoilunsa jälkeen F oli rohkaistunut palaamaan Tampereelle.

F soitti kotoaan, että oli turvallisesti päässyt perille.

Tästä päivityksestä alkoi F:n rankka valheiden vyyhti.  Oma äiti vedettiin mukaan omiin ongelmiin, jonka jälkeen oma osuus asioiden kulkuun mitätöitiin ja vastuu välirikon etenemisestä ulkoistettiin äitiin.  Oma osuus  ja vastuunkanto sen seurauksista vaihdettiin väkivaltaiseksi osoittautuneeseen suhteeseen - alkoi tyttären häpeällinen ja suoranainen pelleily ihmissuhteilla.  

Itsesuojelun ja kasvojen menettämisen pelossa annetaan ulkopuolisille käsitys, että kaikki olisi alkanut minun edellisessä päivityksessä olevasta kommentistani.  Kun kaksikymppinen puhuu me hengessä ("Asioista on täälläkin suunnalla puhuttu ja tultu siihen tulokseen ettei anteeksipyyntö täältä suunnalta taroeellinen") ja miesystävä on pitkälle yli kymmenen vuotta vanhempi niin ei ole vaikea arvata, kumpi vie ja kumpi vikisee.  Jokaisen valheen takana on tietysti jyrkkämielinen kuulija, mutta mitä muuta olisin voinut olla kuin jyrkkämielinen kaiken sen jälkeen, miten minun tytärtäni oli kohdeltu ja minut äidin tunteineni vedetty mukaan.

Niin syvältä valheen suosta ei ihminen, jolta puuttuu kyky kohdata vastoinkäymisiä, pysty pelastamaan  itseään ja säilyttämään kasvojaan muulla tavoin kuin jatkamalla samalla linjalla - toivottavasti tämä kaikki osoittautuu sen arvoiseksi nuorelle neidille.

Kahdelta taholta olen kuullut, kuinka minä äitinä toivon tyttärelleni pelkkää pahaa.  Jokainen, joka minut tuntee tai näkee vaivan lukea kirjoittamani blogitekstit keskeneräisestä äidistä, voi itse tehdä johtopäätöksensä tällaisten väitettyjen toivomusten todenperäisyydestä.  Sen lisäksi, että minun on kerrottu toivovan tyttärelleni pelkkää pahaa, minulle on suoraan kirjoitettu, että valehtelen. Mitä suurin todennäköisyyksi valhe on tyttäreni aivan oma tapa selviytyä elämästään.

Olen kuitenkin vielä asiantuntija siinä, miltä minusta tuntuu ja seison ryhdikkäänä sanomisieni ja kirjoittamisieni takana pystyen perustelemaan sekä näkemykseni että tunteeni - mikäli rehellisyyttä omia tunteitaan kohtaan kutsutaan valehteluksi niin miksi mahdetaan kutsua sitä, että kasvojen menetyksen pelossa ollaan valmiita uhraamaan suhde omaan äitiin ja leimaamaan hänet valehtelijaksi näkemättä vaivaa antaa minkäänlaisia perusteluja väitteille.

Tyttäreni oli isälleen sanonut, että toivoo, ettei menneestä enään puhuta.  Lupauduin hänen isälleen, että olen menneestä hiljaa, soitan tyttärelleni ja ilmoitan, että ajan hänen luokseen lauantaina 30.8.  Minua ei toivotettu tervetulleeksi ja kieltäydyttiin tapaamasta minua.  Onko tämä sitten tyttäreni käsitys siitä, miten luodaan uudestaan välit äitiin unohtamalla menneet?  Kovin on yksipuolinen käsitys omasta toiveestaan, että menneistä ei puhuttaisi.

Minua on kuvannollisesti katsoen ammuttu niin pahasti sekä sydämeen että päähän, ettei minulla ole muuta selvitymiskeinoa lapseni menettämisestä kuin jatkaa kirjoittamista tunteistani.  

Minä olen suunnattoman paljon kaivannut lastani, niin valtavan paljon, ettei kukaan edes voi arvata.  Avioliitoista ja parisuhteista erotaan, mutta suhde vanhempien ja lasten välillä pitäisi säilyä kuolemaan asti. Minä ilmeisesti olen siis kuollut ainakin tyttäreni elämästä.

Täydellinen elämä <3

ÄITIKIN ON VAAN IHMINEN

Onnea ihan tuhottoman paljon minulle elokuu 11 päivästä ja tulevaan.   Virtuaalionnitteluja tuli paljon, mutta ainoa henkilökohtaiselta tuntuva onniteluviesti tuli puhelimeen pienen runonmitan muodossa Veikkaus Oy:ltä, kiitos siitä Veikkaukselle, mä olen varmaan lähellä heidän sydäntään :D ja kyllähän se mieltä lämmittää - kiva, että joku edes muisti henkilökohtaisemmin ;) .

Elämä näyttäytyy erilaiselta kuin vuosi sitten ja huippuerilaisen tästä tekee se, että olen yksin ilman tunnetta, että kuuluisin johonkin.  Perhe, joka pitää yhtä ja sen jäsenet, joiden elämää seurataan läheltä ja sivusta - on kadonnut saavuttamattomiin. 

Olen elämäni aikana ollut tytär, ystävätär, vaimo ja äiti.  Nyt olen pelkästään minä.  Mitä minä ole itsessäni ja riittääkö motivaatio elämään pelkästään itselleni, jää nähtäväksi.

Vanhemmat ovat kuolleet, joten se liene luonnollista, eikä viakseni laskettavissa.  Olen ilmeisesti vieläkin vanhempieni tytär, mutta sillä tittelillä ei enään paljon leijailla yli viiskymppisenä.

Ystävä olen ollut monelle matkani aikana.  Toiset ystävät ovat tulleet elämääni kulkeakseen kauttani ja jatkaakseen omaa matkaansa. Toivon, että kohtaamisemme on auttanut heitä, kuten minuakin oppimaan itsestään uusia asioita.  Toiset ystävät  niin lapsuudesta kuin aikuiselämästäkin ovat tulleet jäädäkseen ja pysyvät kyydissä niin ylä- kuin alamäetkin.  On helppoa pysyä läheisenä kun etäisyys on riittävän pitkä.

Vaimo olen ollut hyvässä ja pahassa.  Kumpaakin aviomiestäni olen rakastanut ja arvostanut ja heidän arvomaailmaansa on ollut lähellä omaani.  Ensimmäinen avioliittoon johtanut rakkauteni oli vastaus sen hetkiseen elämääni ja on kasvattanut minua ihmisenä kokemaan ja vastaanottamaan rehellisen avoimesti vastaantulevia asioita.  Nuorena tyttönä opin ensimmäisestä avioliitostani enemmän kuin ikinä. Opin rakkaudellisessa ilmapiirissä rehellisyyden merkityksen ja kritiikin kyseenalaistamisen.  Tuskien kautta opin myös sen, miten itsekästä ja tuhoavaa rehellisyys voi olla huonolla tilannetajulla.  Ensimmäinen avioliittoni loppui, minuuteni kasvaessa sen avioliiton voimakkaamman ja hallitsevamman osapuolen asettamien raamien ulkopuolelle.  Toinen avioliittoni, toinen kohtaloni opetti minulle rehellisyyden toisenlaiset kasvot, pari- ja ihmissuhteiden sen puolen, missä ollaan hiljaa silloinkin kun olisi tietoa jota välittää eteenpäin.  Toinen parisuhde opetti minut vaikenemaan, ellei ollut mitään hyvää sanottavaa ja kyseenalaistamaan viestintuojien motiivin viestin välittämiseen. Toinen avioliittoni näytti minulle oman vastuuni tekemistä valinnoistani niin teoissa kuin sanoissakin.  Vaimon tittelilläkään ei enään leijailla - hyvät välit ovat kumpaiseenkin edelleen.

Äiti olen vieläkin sydämessäni. Kumpainenkin lapseni on kokenut erilaisen äidin, mutta parhaan sellaisen, mitä on ollut saatavilla.  Kumpaisellakin on ollut äiti, jolle lapsi on ollut aina, siis aivan aina numero YKSI.  Ei puhettakaan, että yksikään mies olisi päässyt ylittämään tai ohittamaan lastani jos sellainen tilanne olisi edes eteen tullut.  Äiti, joka on yksinhuoltajana ja olosuhteiden pakosta, pahimmillaan tai parhaimmillaan tehnyt päätyön lisäksi siivoustöitä vähintään neljänä iltana viikossa.  Äiti, joka on huolehtinut fyysisestä kunnostaan.  Äiti, joka on kannustanut ja tarjonnut mahdollisuuksia lapsilleen monenmoisiin harrastuksiin ja etenkin niihin suuntauksiin, mitkä ovat kumpaisellakin olleet vahvimpina.  Äiti, jonka puoleen on voinut kääntyä asioissa kuin asioissa.  Äiti, joka on toivottanut kaikki ystävänne tervetulleeksi kotiimme. Äiti, joka ei ole päihdeongelmainen. Äiti, jolla on ystäviä, harrastuksia ja aktiivinen elämä.

Rankka elämä on vaatinut oman veronsa.  Äiti on joutunut varhaisaikuisiässä matkalle minuuteensa, matkalle, josta ei ole paluuta.  Äiti on ollut keskeneräinen, mutta äiti siitäkin huolimatta.  Ehkä en ole ollut läsnä silloin kun on tarvittu.  Ehkä en ole osannut auttaa kaikessa, mutta olen kuitenkin ollut mestari löytämään tahoja, mistä on oikeaa apua löytynyt.  Ei pelkästään sukurakkaudesta vaan myös velvollisuuden tunteesta, mihin minut on sitoutettu jo alle kouluikäisenä, olen syyllistynyt siihen, että oma narkomaani pikkuveljeni on suoraan ja epäsuoraan vaikuttanut aivan liian paljon elämäämme.

Olen kuitenkin ÄITI, joka rakastaa lapsiaan.  Rakkauden nimissä äiti kestää lastensa väärät valinnat ja niiden aiheuttamat vastuunkannot heidän elämässään. Rakkauden ja arvomaailmansa nimissä äiti vaatii kunnioitusta ja arvostusta, ei ihmisenä vaan äitinä.  Äiti ei hyväksy epäkunnioittavaa ja vähättelevää käyttäytymistä lapsiltaan itseään kohtaan, mutta ei pidä sitä anteeksiantamattomana, mikäli nöyryyttä ja vilpitöntä anteeksipyyntöä löytyy.

Äitikin on vaan ihminen, joka edustaa aina omaa aikaansa ja omalla tavallaan.