ÄITIKIN ON VAAN IHMINEN

Onnea ihan tuhottoman paljon minulle elokuu 11 päivästä ja tulevaan.   Virtuaalionnitteluja tuli paljon, mutta ainoa henkilökohtaiselta tuntuva onniteluviesti tuli puhelimeen pienen runonmitan muodossa Veikkaus Oy:ltä, kiitos siitä Veikkaukselle, mä olen varmaan lähellä heidän sydäntään :D ja kyllähän se mieltä lämmittää - kiva, että joku edes muisti henkilökohtaisemmin ;) .

Elämä näyttäytyy erilaiselta kuin vuosi sitten ja huippuerilaisen tästä tekee se, että olen yksin ilman tunnetta, että kuuluisin johonkin.  Perhe, joka pitää yhtä ja sen jäsenet, joiden elämää seurataan läheltä ja sivusta - on kadonnut saavuttamattomiin. 

Olen elämäni aikana ollut tytär, ystävätär, vaimo ja äiti.  Nyt olen pelkästään minä.  Mitä minä ole itsessäni ja riittääkö motivaatio elämään pelkästään itselleni, jää nähtäväksi.

Vanhemmat ovat kuolleet, joten se liene luonnollista, eikä viakseni laskettavissa.  Olen ilmeisesti vieläkin vanhempieni tytär, mutta sillä tittelillä ei enään paljon leijailla yli viiskymppisenä.

Ystävä olen ollut monelle matkani aikana.  Toiset ystävät ovat tulleet elämääni kulkeakseen kauttani ja jatkaakseen omaa matkaansa. Toivon, että kohtaamisemme on auttanut heitä, kuten minuakin oppimaan itsestään uusia asioita.  Toiset ystävät  niin lapsuudesta kuin aikuiselämästäkin ovat tulleet jäädäkseen ja pysyvät kyydissä niin ylä- kuin alamäetkin.  On helppoa pysyä läheisenä kun etäisyys on riittävän pitkä.

Vaimo olen ollut hyvässä ja pahassa.  Kumpaakin aviomiestäni olen rakastanut ja arvostanut ja heidän arvomaailmaansa on ollut lähellä omaani.  Ensimmäinen avioliittoon johtanut rakkauteni oli vastaus sen hetkiseen elämääni ja on kasvattanut minua ihmisenä kokemaan ja vastaanottamaan rehellisen avoimesti vastaantulevia asioita.  Nuorena tyttönä opin ensimmäisestä avioliitostani enemmän kuin ikinä. Opin rakkaudellisessa ilmapiirissä rehellisyyden merkityksen ja kritiikin kyseenalaistamisen.  Tuskien kautta opin myös sen, miten itsekästä ja tuhoavaa rehellisyys voi olla huonolla tilannetajulla.  Ensimmäinen avioliittoni loppui, minuuteni kasvaessa sen avioliiton voimakkaamman ja hallitsevamman osapuolen asettamien raamien ulkopuolelle.  Toinen avioliittoni, toinen kohtaloni opetti minulle rehellisyyden toisenlaiset kasvot, pari- ja ihmissuhteiden sen puolen, missä ollaan hiljaa silloinkin kun olisi tietoa jota välittää eteenpäin.  Toinen parisuhde opetti minut vaikenemaan, ellei ollut mitään hyvää sanottavaa ja kyseenalaistamaan viestintuojien motiivin viestin välittämiseen. Toinen avioliittoni näytti minulle oman vastuuni tekemistä valinnoistani niin teoissa kuin sanoissakin.  Vaimon tittelilläkään ei enään leijailla - hyvät välit ovat kumpaiseenkin edelleen.

Äiti olen vieläkin sydämessäni. Kumpainenkin lapseni on kokenut erilaisen äidin, mutta parhaan sellaisen, mitä on ollut saatavilla.  Kumpaisellakin on ollut äiti, jolle lapsi on ollut aina, siis aivan aina numero YKSI.  Ei puhettakaan, että yksikään mies olisi päässyt ylittämään tai ohittamaan lastani jos sellainen tilanne olisi edes eteen tullut.  Äiti, joka on yksinhuoltajana ja olosuhteiden pakosta, pahimmillaan tai parhaimmillaan tehnyt päätyön lisäksi siivoustöitä vähintään neljänä iltana viikossa.  Äiti, joka on huolehtinut fyysisestä kunnostaan.  Äiti, joka on kannustanut ja tarjonnut mahdollisuuksia lapsilleen monenmoisiin harrastuksiin ja etenkin niihin suuntauksiin, mitkä ovat kumpaisellakin olleet vahvimpina.  Äiti, jonka puoleen on voinut kääntyä asioissa kuin asioissa.  Äiti, joka on toivottanut kaikki ystävänne tervetulleeksi kotiimme. Äiti, joka ei ole päihdeongelmainen. Äiti, jolla on ystäviä, harrastuksia ja aktiivinen elämä.

Rankka elämä on vaatinut oman veronsa.  Äiti on joutunut varhaisaikuisiässä matkalle minuuteensa, matkalle, josta ei ole paluuta.  Äiti on ollut keskeneräinen, mutta äiti siitäkin huolimatta.  Ehkä en ole ollut läsnä silloin kun on tarvittu.  Ehkä en ole osannut auttaa kaikessa, mutta olen kuitenkin ollut mestari löytämään tahoja, mistä on oikeaa apua löytynyt.  Ei pelkästään sukurakkaudesta vaan myös velvollisuuden tunteesta, mihin minut on sitoutettu jo alle kouluikäisenä, olen syyllistynyt siihen, että oma narkomaani pikkuveljeni on suoraan ja epäsuoraan vaikuttanut aivan liian paljon elämäämme.

Olen kuitenkin ÄITI, joka rakastaa lapsiaan.  Rakkauden nimissä äiti kestää lastensa väärät valinnat ja niiden aiheuttamat vastuunkannot heidän elämässään. Rakkauden ja arvomaailmansa nimissä äiti vaatii kunnioitusta ja arvostusta, ei ihmisenä vaan äitinä.  Äiti ei hyväksy epäkunnioittavaa ja vähättelevää käyttäytymistä lapsiltaan itseään kohtaan, mutta ei pidä sitä anteeksiantamattomana, mikäli nöyryyttä ja vilpitöntä anteeksipyyntöä löytyy.

Äitikin on vaan ihminen, joka edustaa aina omaa aikaansa ja omalla tavallaan.