VARAOSA JA TUSKANHIKI

Peijakseen klo 9.30, esilääkitys klo 11 ja leikkauspöydälle omin jaloin klo 12.  Kaikista eniten ehkä pelotti selkäydinpuudutuksen laitto, mutta pelko osoittautui kuitenkin turhaksi.

Kevyen ranskalaisen päiväkännin kaltaisessa leijailussa kuuntelin rakennustyömaalta kuuluvaa sahauksen-, porauksen- ja vasaroinnin ääniä.  Koko operaatio oli valmis klo 15.30 ja olis voinut olla vaikka harjakaisten paikka.

 Heräämössä huomasin voivani liikuttaa etenkin vasemman jalan isovarvasta minimaalisesti ja toivonkipinä siitä, että kintuissa on eloa roihahti ristiriitaisen tunnetilan liekkeihein - varvas liikkui ja paniikinomainen tunne valtasi mieltä alavartalon liikkumattomuudesta.

Yön aikana oli tunto palanut jalkoihin ja niine kinttuineni, hoitajien avustamana ja kävelypöytään tukeutuen tein muutaman metrin matkan sängyltä vessaan ja takaisin.

Kipu oli uskomaton ja polvia olisi pitänyt koukistella siinä sängynlaidalla. Keskiviikon loppu, torstai ja perjantai meni syömäti ja oksennellen.  Lauantai meni liki syömäti ja invataksilla kotiutuen.

Matkalla käytiin hakemassa Tiinalta askelmittari - sitähän juuri nyt kaikista eniten tarvitsen :D sekä käytiin apteekin kautta hakemassa särkylääkkeitä ja sidostarpeita koipeen.

Kalle oli pihalla vastassa ja taksinkuljettaja kärräsi minut portaiden alapäähän urakoimaan loppumatkan ylös.  Olisi varmaan katsonut, että pääsen perille asti, mutta vakuutin hänelle, että olin hyvin harjoitellut portaiden kulun sairaalassa - niin hyvin olin harjoitellut, että olin unohtanut, kumpi jalka edellä lähden liikkeelle ja ihmettelin, että miksei se jalka nyt enään nousekaan.

Kaikki karvaiset kakarani olivat onnesta soikeana mamman kotiuduttua ja Kalle oli ehkä kaikkein iloisin.  Tosin Kallen ilo loppui melko lyhyeen huomatessaan, ettei minusta ollut kävelijäksi (siis koirien ulkoiluttajaksi) vielä lähimainkaan.

Harmitti Kallen kuormittaminen koiranulkoiluttamisilla ja päätin lähteä yksi kerralaan kotiutumisiltana  ulkoiluttamaan koiria, vaikka tiesin Kallen tulevan sovittuna aikana. Ensimmäisenä ja viimeisenä ulkoilutusvuorossa oli Memmu.  Iso koira kulki juuri rappukäytävän ohitse sillä seurauksella, ettei älämölöstä tullut loppua: puhelin, kepit, ärräpäät lentelivät ja tuskan kirvoittamat hikikarpalot valuivat pitkin otsaa.  Naapuritalon nuori neito vei koiransa sisälle ja tuli jeesimään koirien ulkoilutuksessa niin, että haki ensin meiltä yhden kolmesta kotiinjääneestä ulkoilemaan ja sen jälkeen loput kaksi.  Ei kehtaa naapureitakaan vaivata koirien ulkoilutusasioilla.

Maanantai koitti ja polvi ei taivu edelleenkään.  Jätin soittopyynnön Peijaksen fysioterapeutille ja hän kertoi, että yleisohje polven tekonivelleikkauksen jälkeisestä kuntoutusohjeesta on lähinnä niitä potilaita varten, joilla ei ole liikunnallista taustaa.  Minua kehoitettiin jättämään porraskävelyt väliin ja keskittymään polvenalueen turvotuksen laskemiseen mm. kylmähoidoin.

Kehoituksesta huolimatta piti sitten lähteä oikein kahden koiran kanssa pihalle seisomaan.  Turha mainitakkaan, mitä tapahtui kun jalkakäytävää pitkin jolkotteli emäntänsä kanssa kolme pientä terrieriä.  Mielestäni meidän piti poistua pikaisesti paikalta, mutta Ariel oli asiasta toista mieltä ja muilutti itsensä irti kaulapannasta.

Tällä kertaa avukseni riensi alakerran pienen valkoisen haukun emäntä, joka tuli maanittelemaan Arielia luokseen.  Ariel päätti paeta tilannetta talon seinustan vierellä kasvavan pensaikon suojiin.  Koiran kiinnisaamiseksi johtuneista äkkinäisistä liikkeistä johtuen polveni kiukutteli nyt enemmän kuin minään hetkeen kotiin palattuani ja ymmärsin, että en itse tulisi saamaan Arielia kiinni.  Käännyin kannoillani Memmu mukanani ja suuntasin kohti ulko-ovea. Samantein Ariel pujahti avoimesta ovesta sisään ja se siitä ;)

Täytynee varmaan ihan aikuisten oikeasti nyt hyväksyä se tosiasia, että olen toistaiseksi täysin riippuvainen ulkopuolisesta avusta: koirien ulkoilutus, kaupassa käynnit, pesutupakäynnit, Kela-asioinnit ym.   Ihan mukavaa on, että ystävät muistavat puheluilla kysyen vointia ja kuulumisia.  Soitin kertaalleen kummallekin lapselleni toiselle ennen leikkausta ja toiselle leikkauksen jälkeen.  Kumpaisestakaan ei ole sen koommin kuulunut, että edes vointia kyselisivät - tästä voi jokainen ihan oman kypsyysasteensa, kokemuksensa, tietonsa ja tunteensa valossa tehdä omat johtopäätöksensä.

Hetki hetkeltä ymmärrän entisen ihanaisen Anneli-naapurimme ratkaisua sairaalasta kotiutumisen suhteen.  Anneli oli ollut leikkauksessa rintasyövän vuoksi.  Kotiutumispäivä koitti ja Anneli ilmoitti hoitohenkilökunnalle, että häntä ollaan jo vastassa sairaalan aulassa.  Todellisuudessa Annelia ei ollut vastassa ketään vaan hän urheasti toipilaana ja vielä täysin heikossa kunnossa matkusti raitiovaunulla kotiinsa parantelemaan haavojaan.  Tapasin Annelin kalpeana kuin haamu talomme kadunpuoleisella seinustalla seinään tukeutumalla pyrkien kunnialla pääsemään kotiinsa.  Annelin pojalta, hänen oman sairautensa huomioden ei voinut odottaa minkäänlaisen vastuunottoa tai tukea äidilleen, eikä Anneli tahtonut vaivata ketään ulkopuolista - ei ikävä kyllä edes ystäviään, että olisi turvallisesti kotiinsa päässyt.  Näin ei saisi olla, ei todellakaan.  Anneli itse oli ja on edelleen aina valmiina auttamaan kaikkia apua tarvitsevia.

Elämä on, sanonko mitä?

MINUN NIMENI ON

Hei, minun nimeni on huume.


Tuhoan koteja, revin ja hajoitan perheitä erottaen perheejäsenet toisistaan ja se on vasta alkua.
Olen kalliimpaa kuin timantit, kalliimpaa kuin kulta. Tuon surua sinun ja läheistesi elämän.
Mikäli tarvitset minua, muista että olen aina tarvittaessa läsnä ja helposti löydettävissä.

Minä elän kaikkialla ympärilläsi - kouluissa ja kaupungissa. Asun rikkaassa, asun köyhässä, asun kadulla, ja ehkä naapurissasi.

Minun voimani on mahtava. Kokeile, niin näet, mutta jos sen teet, et voi koskaan olla varma, että enää päästämme toisistamme irti. Voit yrittää minua kerran ja voisin antaa sinun mennä, mutta yritä minua kahdesti niin otan sielusi ja olet omani . 

Kun meillä on toisemme, sinä varastat ja valehtelet vuokseni. Teet mitä sinun täytyy, vain saadaksesi kokea minut uudestaan. Teet rikoksia, minun hurmani on sen arvoista. Sylissäni tunnet ilon. 
Sinä valehtelet vanhemmillesi ja voit varastaa isältäsi. Kun näet heidän kyyneleensä, sinun pitäisi tuntea surua. Minun valtani sinuun on niin suuri, että kauttasi vaikutan jopa läheistesi elämään. Voit unohtaa oman moraalisi ja sen miten sinut kasvatettiin. Olen sinun omatuntosi, minä opetan sinua kulkemaan tietäni.

Otan lapset vanhemmilta ja vanhemmat lapsilta. Minä erotan sinut Jumalasta. Vien sinun ystäväsi. Otan kaiken sinusta - Ulkonäkösi, ylpeytesi ja terveytesi. Olen kanssasi, vierelläsi ja sinä luovut kaikesta: perheestäsi, kodistasi, ystävistäsi ja rahasta - Ja niin olet yksin.

Vien ja vien, kunnes sinulla ei ole enää mitään annettavaa. Kun olen lopettanut kanssasi, olet onnekas jos elät. Jos annat mahdollisuuden, teen sinut hulluksi. Minä raiskaan kehosi; minä hallitsen mieltäsi. Minä omistan sinut kokonaan; sielusi tulee olemaan minun. Annan sinulle painajaisia, aina kun nukut. Kuulet ääniä pääsi sisältä, hikoilet, täriset ja vapiset, näet harhoja. Haluan teidän tietävän, -nämä ovat kaikki lahjoja minulta, mutta sitten se on jo liian myöhäistä. Tiedät sydämessäsi, että olet minun, ja me emme eroa.

Tulet katumaan, että kokeilit minua. Sinä tulit luokseni, en minä sinun luoksesi. Tiesit, että näin tapahtuisi. Monta kertaa olisit voinut lähteä, mutta haastoit voimani, ja päätit olla rohkea. Olisit voinut vain kävellä pois. Jos voisit elää tämän päivän, mitä sanoisit nyt?

Olen sinun mestarisi, sinä olet minun orjani! Tulen jopa mukaasi, kun menet hautaan. Nyt kun olet tavannut minut, mitä teet? Kokeiletko minua vai et? Jos otat kädestäni, vien sinut helvettiin. Voin tuoda sinulle enemmän kurjuutta kuin sanat voivat kertoa. Minun nimeni on huume.

 

Kirjoittaja tuntematon

VARAOSIA ODOTELLESSA

Koko pitkä ja aurinkoinen päivä vietetty Peijaksessa.  Tavattu sairaanhoitajaa, fysioterapeuttia, anestesia lääkäriä ja leikkauksen tekevää ortopediä.  Flunssa päällä ja leikkaus siirtyi suunnitellusta maanantaista keskiviikkoon.

Iho ei saa olla rikki, ei edes hand made by myself näppyjä naamarissa :) .  Täytynee unohtaa koirien kynsienleikkuutkin juuri ennen suunniteltua operaatiota, ettei vahingossakaan tule jälkiä ihoon koirien tassuista.

Onneksi en osaa odottaa, en edes aavistaa kivun määrää, mitä on tulossa -  Ehkä hyvä niin. Arki tulee olemaan "hiukan" hankalaa alkuviikoilla kun ei ole ketään tässä saman katon alla olemassa. Kauppaankin olisi matkaa kolmisen kilometriä, mutta ei tarvitse kuulemma sinnekään asti mennä ja varsinkaan autolla.

Tujut kipulääkkeet olis tiedossa ja kipua ei saa päästä ottamaan yliotetta vaan se täytyy nujertaa välittömästi, ettei pääse menemään yli.

Olen ollut tähän asti ihan rauhallinen asian suhteen, mutta nyt tämänpäiväisen jälkeen on iskenyt päälle sekä pieni jännitys että pelko selviytymisestä.

Tällainen varaosa olisi tulossa korvaamaan toimimatonta polvea ja toivonmukaan pitkäaikaisen polviongelman seurauksena tullut polven liikevajaus korjaantuu samoin tein.

ELÄMÄNMITTAINEN TANSSI

"Kukaan ei koskaan kertonut......
...että tämä tanssi olisi näin pitkä
jatkuisi vielä jatkojenkin jälkeen
vaikka jalkani väsyisivät
käteni ei nousisi
pääni olisi kallellaan
eikä suuni liikkuisi
kulkisin kumarassa
hitaasti hivuttautuisin
en kuulisi
en näkisi
milloin tämän pelin saa puhallettua poikki
milloin saan kultahansikkaat
milloin elämä täyttyisi harmoniasta
ja kantaisi sulosävelin".




Ei ole helppoa olla kahden tulen välissä karrelle palaessa, keskeneräisenä ja käymistilassa.  Aikuistuminen on vaikeaa kun täytyy fenix-linnun lailla nousta tuhkasta ja olla vahvasti MINÄ.  Käymistilassa oleva MINÄ on vielä niin heiveröinen kaiken paineen alla, että se vaatii ovien potkimista niin menneisyyteen kuin nykyhetkeenkin, jotta oma paikka löytyisi vahvana ja itsenäisenä tulevaisuutta varten.

Jotku aikuistuvat vähin äänin ja toisilla se ottaa koville. Itselläni alkoi aikuistuminen pienen lapsen äitinä ja avioliitossa, jonka olin solminut jo 17-vuotiaana.  Identiteetin murtuminen ja oman eheän itseni löytäminen vei minut pitkälle ja äärettömän mielenkiintoiselle ja anteeksiantavalle matkalle minuuteeni.  Oli helppo itselleen suopeuden kautta antaa anteeksi kivittäjilleen kun oppi sydämellään näkemään kivittäjiensä ihmisyyden ja ihmismielen strategiat ja suojamuurit. 

Pienen lapsen äitinä en voinut jäädä siihen elämään, missä olin ja kaipasin sinne, mistä olin lähtöisin.  Kivityksiä ja syyllistämisiä tuli niin oikealta kuin vasemmalta, mutta minä selvisin - hengissä.

En tiedä selvisinkö ehjänä, mutta vahvempana ja tietoisempana itsestäni kuitenkin.  Menneisyyteni ovet pysyivät myrskyistä huolimatta auki ja eteenpäin mentiin.

                                         -----------------------------------------------------

Miten silloin eletään kun;
toiveet ja todellisuus eivät kohtaa,
kosketus välillisesti unelmiin tekee kipeää,
yksi ja sama asia tuntuu samanaikaisesti sekä oikealta että väärältä ja kun aurinko elämässä laskee ennenkuin se on edes kunnolla noussutkaan.

- meeri -

IHAN TYRMÄSSÄ

Takana SKKY:n kaivarin näyttely.  Lähdettiin seitsemän aikoihin aamulla ja kotiin tultiin hiukan ennen yhdeksää illalla.

Oli mukava taas nähdä sekä omia kasvatteja perheineen että muita kasvattajia.
Lellukka sai ERIn ja oli avonarttujen ykkönen.  Hieno pokaali tuli tuolle mölyapinalle, onneksi se on sen verran vieraskorea, että osaa kehässä käyttäytyä mallikkaasti ja liikkuu todella kauniisti - oliskohan isäänsä tullut :)

Viimeisimmän pentueen kaksi puolivuotiasta poikaa kävi näytillä.  Jerryn ympärillä riitti hyörinää ja kiinnostusta jalostuskäyttöön pojan kasvettua mieheksi.  Valitettavasti Jerryn on vaan unohdettava miehiset kotkotukset kun ei pojalta löydy kuin yksi "silikonipalli" kuten yksi kasvattaja veisteli :D  Valehtematta lähes kymmenen kasvattajaa kävi Jerryn sukukalleuksia kopeloimassa, josko sieltä kuitenkin löytyisi se toinenkin pallero.  Siinä olis moni mies ollut kateellinen Jerryn saamasta, käsinkosketeltavissa olevasta huomiosta :D

Sulo-pojalla on myös kysyntää, vaikka väriä löytyykin.  Väriä ei ole niin paljon kuitenkaan kuin Hugossa. Sulon veljet ovat valkoisia kumpainenkin, kuten myös vanhemmatkin.  Mistä lie kaukaa värit tulevat ja periytyykö ne ylipäätään jää vain kysymysmerkiksi.  Sulolla on pallit kohillaa, hyvä runko, vahva pigmentti ja suorat raajat - Sulo on tosi äijä ja harjoittelee jo kovasti mieheksi tulemista :D

Sattuipa vielä niin hauska juttu, että vieläkin naurattaa :D  Lähdin kehältä pois Lellun kehäkierroksen jälkeen ja olin matkalla teltalleni kun näin syrjäsilmällä yhden valkoisen pikkuturrikan katselevan itesäni. Samassa mietin, että hirmu tutunnäköinen ilme koiralla oli ja käänsin katseeni uudestaan koiran suuntaan.  Vasta sitten huomasin, ketä istui siinä penkillä, missä koira oli jaloissa.  Annelihan se siinä Sissin kanssa.  Siis, miten sitä voi edes unohtaa, että olin antanut Annelille pidettäväksi oman koirani :D

Siis haipakka päivä oli, haipakkaa tulee olemaan tuleva viikko ja vielä haipakampaa siitä etiä päin.

Mamma ja koirat on ihan tyrmässä ja menevät nyt yöunille, mutta sitä ennen tahdon vielä huokaista helpostuksesta ja sanoa, että ÄITI TUNTEE SUURTA HELPOTUSTA, ON ILOINEN JA ONNELLINEN.  TYTÄR TIETÄÄ MIKSI <3

TARPEETTOMANA POISSULJETTU - KUOLLUT JA KUOPATTU

Voisi luulla, että äidin ja tyttären välirikko olisi alkanut tähän päivitykseen johtaneesta kommentista.  Näin ei kuitenkaan ole.  Tätä päivitystä ja kommenttia edelsi tyttären tekemä viikon kestävä pakomatka väkivaltaisesti ja uhkaavasti käyttäytyneen poikaystävänsä luota äidin luokse.

Käytiin Porvoon poliisilaitoksella, jossa F teki rikosilmoituksen ja ihmetteli itseään, ettei ollut veljeään uskonut, että jättäisi kyseisen tyypin, koska uhkaava käyttäytyminen ei ollut ensimmäinen kerta.  Viikon pakoilunsa jälkeen F oli rohkaistunut palaamaan Tampereelle.

F soitti kotoaan, että oli turvallisesti päässyt perille.

Tästä päivityksestä alkoi F:n rankka valheiden vyyhti.  Oma äiti vedettiin mukaan omiin ongelmiin, jonka jälkeen oma osuus asioiden kulkuun mitätöitiin ja vastuu välirikon etenemisestä ulkoistettiin äitiin.  Oma osuus  ja vastuunkanto sen seurauksista vaihdettiin väkivaltaiseksi osoittautuneeseen suhteeseen - alkoi tyttären häpeällinen ja suoranainen pelleily ihmissuhteilla.  

Itsesuojelun ja kasvojen menettämisen pelossa annetaan ulkopuolisille käsitys, että kaikki olisi alkanut minun edellisessä päivityksessä olevasta kommentistani.  Kun kaksikymppinen puhuu me hengessä ("Asioista on täälläkin suunnalla puhuttu ja tultu siihen tulokseen ettei anteeksipyyntö täältä suunnalta taroeellinen") ja miesystävä on pitkälle yli kymmenen vuotta vanhempi niin ei ole vaikea arvata, kumpi vie ja kumpi vikisee.  Jokaisen valheen takana on tietysti jyrkkämielinen kuulija, mutta mitä muuta olisin voinut olla kuin jyrkkämielinen kaiken sen jälkeen, miten minun tytärtäni oli kohdeltu ja minut äidin tunteineni vedetty mukaan.

Niin syvältä valheen suosta ei ihminen, jolta puuttuu kyky kohdata vastoinkäymisiä, pysty pelastamaan  itseään ja säilyttämään kasvojaan muulla tavoin kuin jatkamalla samalla linjalla - toivottavasti tämä kaikki osoittautuu sen arvoiseksi nuorelle neidille.

Kahdelta taholta olen kuullut, kuinka minä äitinä toivon tyttärelleni pelkkää pahaa.  Jokainen, joka minut tuntee tai näkee vaivan lukea kirjoittamani blogitekstit keskeneräisestä äidistä, voi itse tehdä johtopäätöksensä tällaisten väitettyjen toivomusten todenperäisyydestä.  Sen lisäksi, että minun on kerrottu toivovan tyttärelleni pelkkää pahaa, minulle on suoraan kirjoitettu, että valehtelen. Mitä suurin todennäköisyyksi valhe on tyttäreni aivan oma tapa selviytyä elämästään.

Olen kuitenkin vielä asiantuntija siinä, miltä minusta tuntuu ja seison ryhdikkäänä sanomisieni ja kirjoittamisieni takana pystyen perustelemaan sekä näkemykseni että tunteeni - mikäli rehellisyyttä omia tunteitaan kohtaan kutsutaan valehteluksi niin miksi mahdetaan kutsua sitä, että kasvojen menetyksen pelossa ollaan valmiita uhraamaan suhde omaan äitiin ja leimaamaan hänet valehtelijaksi näkemättä vaivaa antaa minkäänlaisia perusteluja väitteille.

Tyttäreni oli isälleen sanonut, että toivoo, ettei menneestä enään puhuta.  Lupauduin hänen isälleen, että olen menneestä hiljaa, soitan tyttärelleni ja ilmoitan, että ajan hänen luokseen lauantaina 30.8.  Minua ei toivotettu tervetulleeksi ja kieltäydyttiin tapaamasta minua.  Onko tämä sitten tyttäreni käsitys siitä, miten luodaan uudestaan välit äitiin unohtamalla menneet?  Kovin on yksipuolinen käsitys omasta toiveestaan, että menneistä ei puhuttaisi.

Minua on kuvannollisesti katsoen ammuttu niin pahasti sekä sydämeen että päähän, ettei minulla ole muuta selvitymiskeinoa lapseni menettämisestä kuin jatkaa kirjoittamista tunteistani.  

Minä olen suunnattoman paljon kaivannut lastani, niin valtavan paljon, ettei kukaan edes voi arvata.  Avioliitoista ja parisuhteista erotaan, mutta suhde vanhempien ja lasten välillä pitäisi säilyä kuolemaan asti. Minä ilmeisesti olen siis kuollut ainakin tyttäreni elämästä.

Täydellinen elämä <3

ÄITIKIN ON VAAN IHMINEN

Onnea ihan tuhottoman paljon minulle elokuu 11 päivästä ja tulevaan.   Virtuaalionnitteluja tuli paljon, mutta ainoa henkilökohtaiselta tuntuva onniteluviesti tuli puhelimeen pienen runonmitan muodossa Veikkaus Oy:ltä, kiitos siitä Veikkaukselle, mä olen varmaan lähellä heidän sydäntään :D ja kyllähän se mieltä lämmittää - kiva, että joku edes muisti henkilökohtaisemmin ;) .

Elämä näyttäytyy erilaiselta kuin vuosi sitten ja huippuerilaisen tästä tekee se, että olen yksin ilman tunnetta, että kuuluisin johonkin.  Perhe, joka pitää yhtä ja sen jäsenet, joiden elämää seurataan läheltä ja sivusta - on kadonnut saavuttamattomiin. 

Olen elämäni aikana ollut tytär, ystävätär, vaimo ja äiti.  Nyt olen pelkästään minä.  Mitä minä ole itsessäni ja riittääkö motivaatio elämään pelkästään itselleni, jää nähtäväksi.

Vanhemmat ovat kuolleet, joten se liene luonnollista, eikä viakseni laskettavissa.  Olen ilmeisesti vieläkin vanhempieni tytär, mutta sillä tittelillä ei enään paljon leijailla yli viiskymppisenä.

Ystävä olen ollut monelle matkani aikana.  Toiset ystävät ovat tulleet elämääni kulkeakseen kauttani ja jatkaakseen omaa matkaansa. Toivon, että kohtaamisemme on auttanut heitä, kuten minuakin oppimaan itsestään uusia asioita.  Toiset ystävät  niin lapsuudesta kuin aikuiselämästäkin ovat tulleet jäädäkseen ja pysyvät kyydissä niin ylä- kuin alamäetkin.  On helppoa pysyä läheisenä kun etäisyys on riittävän pitkä.

Vaimo olen ollut hyvässä ja pahassa.  Kumpaakin aviomiestäni olen rakastanut ja arvostanut ja heidän arvomaailmaansa on ollut lähellä omaani.  Ensimmäinen avioliittoon johtanut rakkauteni oli vastaus sen hetkiseen elämääni ja on kasvattanut minua ihmisenä kokemaan ja vastaanottamaan rehellisen avoimesti vastaantulevia asioita.  Nuorena tyttönä opin ensimmäisestä avioliitostani enemmän kuin ikinä. Opin rakkaudellisessa ilmapiirissä rehellisyyden merkityksen ja kritiikin kyseenalaistamisen.  Tuskien kautta opin myös sen, miten itsekästä ja tuhoavaa rehellisyys voi olla huonolla tilannetajulla.  Ensimmäinen avioliittoni loppui, minuuteni kasvaessa sen avioliiton voimakkaamman ja hallitsevamman osapuolen asettamien raamien ulkopuolelle.  Toinen avioliittoni, toinen kohtaloni opetti minulle rehellisyyden toisenlaiset kasvot, pari- ja ihmissuhteiden sen puolen, missä ollaan hiljaa silloinkin kun olisi tietoa jota välittää eteenpäin.  Toinen parisuhde opetti minut vaikenemaan, ellei ollut mitään hyvää sanottavaa ja kyseenalaistamaan viestintuojien motiivin viestin välittämiseen. Toinen avioliittoni näytti minulle oman vastuuni tekemistä valinnoistani niin teoissa kuin sanoissakin.  Vaimon tittelilläkään ei enään leijailla - hyvät välit ovat kumpaiseenkin edelleen.

Äiti olen vieläkin sydämessäni. Kumpainenkin lapseni on kokenut erilaisen äidin, mutta parhaan sellaisen, mitä on ollut saatavilla.  Kumpaisellakin on ollut äiti, jolle lapsi on ollut aina, siis aivan aina numero YKSI.  Ei puhettakaan, että yksikään mies olisi päässyt ylittämään tai ohittamaan lastani jos sellainen tilanne olisi edes eteen tullut.  Äiti, joka on yksinhuoltajana ja olosuhteiden pakosta, pahimmillaan tai parhaimmillaan tehnyt päätyön lisäksi siivoustöitä vähintään neljänä iltana viikossa.  Äiti, joka on huolehtinut fyysisestä kunnostaan.  Äiti, joka on kannustanut ja tarjonnut mahdollisuuksia lapsilleen monenmoisiin harrastuksiin ja etenkin niihin suuntauksiin, mitkä ovat kumpaisellakin olleet vahvimpina.  Äiti, jonka puoleen on voinut kääntyä asioissa kuin asioissa.  Äiti, joka on toivottanut kaikki ystävänne tervetulleeksi kotiimme. Äiti, joka ei ole päihdeongelmainen. Äiti, jolla on ystäviä, harrastuksia ja aktiivinen elämä.

Rankka elämä on vaatinut oman veronsa.  Äiti on joutunut varhaisaikuisiässä matkalle minuuteensa, matkalle, josta ei ole paluuta.  Äiti on ollut keskeneräinen, mutta äiti siitäkin huolimatta.  Ehkä en ole ollut läsnä silloin kun on tarvittu.  Ehkä en ole osannut auttaa kaikessa, mutta olen kuitenkin ollut mestari löytämään tahoja, mistä on oikeaa apua löytynyt.  Ei pelkästään sukurakkaudesta vaan myös velvollisuuden tunteesta, mihin minut on sitoutettu jo alle kouluikäisenä, olen syyllistynyt siihen, että oma narkomaani pikkuveljeni on suoraan ja epäsuoraan vaikuttanut aivan liian paljon elämäämme.

Olen kuitenkin ÄITI, joka rakastaa lapsiaan.  Rakkauden nimissä äiti kestää lastensa väärät valinnat ja niiden aiheuttamat vastuunkannot heidän elämässään. Rakkauden ja arvomaailmansa nimissä äiti vaatii kunnioitusta ja arvostusta, ei ihmisenä vaan äitinä.  Äiti ei hyväksy epäkunnioittavaa ja vähättelevää käyttäytymistä lapsiltaan itseään kohtaan, mutta ei pidä sitä anteeksiantamattomana, mikäli nöyryyttä ja vilpitöntä anteeksipyyntöä löytyy.

Äitikin on vaan ihminen, joka edustaa aina omaa aikaansa ja omalla tavallaan.