JUURETONTAKO

Aloitin elämäni uusioperheen "toisena" yhteisenä lapsena. Elämäni ensimmäiset 17 vuotta vietin kaupungin kylkeen 60-luvulla rakennetussa lähiössä, jonne oli jo silloin vallalla olleen suuren asuntopulan vuoksi asutettu kaupunkiin työnperässä tulleita perheitä.  Jo tuohon aikaan ihmisen hakunen löytää omaa asemaansa yhteisössä oli valloillaan aivan kuten nykyäänkin uusissa lähiöissä.  Kestää vähintään sen yhden sukupolven ja enemmänkin ennenkuin lähiö muotoutuu itsensä näköiseksi ja sen asukkaat ovat vakiinnuttaneet asemansa suhteessa asuinyhteisöönsä.  Siitä aikakaudesta alkaakin sitten asuinalueen sisäpiiriys, jossa arvioidaan jokainen uusi tulokas.

Monennäköistä elämää ja monenlaista asuinaluekokemusta rikkaampana lähden takaisin lähes juurilleni.  En voi väittää, etteikö jännittäisi ja etteikö alitajunta laittaisi kampoihin muutokselle.  Ensimmäisen kerran elämässäni muutan pois ja jätän jälkeeni sellaista, jota tiedän tulevani kaipaamaan; loistavan hienon taloyhteisöhengen ja etenkin rakkaimmista rakkaimman naapurini Annelin.

Oliko tämä muuttopäätös sitten ihan pakkoratkaisu, onkin kysymys erikseen.  Ellen olisi tätä ratkaisua tehnyt olisi minua kuitenkin loputtomasti vaivannut monenlaiset asiat, mitkä eivät kuitenkaan liittyneet meidän talon asukkaisiin.  Maito on nyt kaatunut, eikä sitä takaisin lasiin enään laiteta eli päätökset ja paperit ovat jo tehty.  Paljon kokemuksia takana ja paljon uusia asioita edessä, kyllä tämä elämä on sitten jännittävää toisinaan.  Annelin pojan Kristianin lohduttavat sanat äidilleen olivat, että "sellaisesta luksuselämästä, mitä te olette täällä viettäneet ja olleet kuin yhtä perhettä, täytyy osata luopua".  Näin se varmaan on, sanon minä, joka lähden.  Kautta aikojen on ollut ja tulee olemaan, että se kärsii joka jää.  Uuteen asiaan siirtyvällä ihmisellä on niin paljon kaikkea uutta, ettei kerkiä vanhaa kaipaamaan (ainakaan ihan heti).